Kompakti keikka

Viikko sitten sunnuntaina näin Helsingissä The Lemonheadsin keikan. Bändiä olen kuunnellut parikymmentä vuotta - ja kuuntelen edelleen. The Lemonheads eroaa monista muista parinkymmenen vuoden takaisista suosikkiartisteistani: osaa olen lakannut matkan varrella kokonaan kuuntelemasta ja niitäkin, joita vielä (edes silloin tällöin) kuuntelen, en välttämättä lähtisi katsomaan vaikka mahdollisuus olisikin esim. reunion-keikkojen muodossa. Toisaalta jos halutaan olla tarkkoja, The Lemonheads on nykyisellään yhtä kuin Evan Dando ja vaihtuva bändikokoonpano.

1990-luvulla minulle ei syystä tai toisesta tullut mahdollisuutta päästä The Lemonheadsin keikalle kertaakaan. 2000-luvulla olen nähnyt Evan Dandon soolokeikan ja yhden The Lemonheadsin keikan. Viimeksimainittu oli kehno kokemus: Silloinen bändikokoonpano soitti laaduttomasti ja Dandon ääni sekä miehen koko olemus olivat surkeassa jamassa. Edelliskertaisen kokemuksen vuoksi minulla ei ollut mitään odotuksia tätä keikkaa kohtaan, mutta toisaalta en myöskään empinyt hankkia lippua, koska tiesin olevani keikan aikaan vielä Helsingissä.

Etukäteen oli tiedossa, että keikalla tultaisiin kuulemaan It's a shame about Ray -levy (ja niin kuultiinkin), mutta myös muuta materiaalia. Keikassa oli paljon positiivista (biisien ja uudempien niiden sovitusten lisäksi): Tämänkertainen bändikokoonpano soitti hyvin, Dandon ääni oli tullut kiertueella mukana Helsinkiin asti ja miehestä jäi parempikuntoinen vaikutelma kuin viimeksi. Negatiivisin puoli keikassa oli sen lyhyt kesto (tunti). Esim. Oslossa muutamaa päivää aiemmin bändi oli (keikka-arvostelujen mukaan) soittanut 1,5 h, jota pidettiin Norjassa lyhyehkönä keikkana! Hassuinta keikassa oli bändin taustalla esitetty video, jonka yhdessä vaiheessa ajeltiin meikäläisen aiempaa työmatkaa - jota ajellessani monia kertoja kuuntelin The Lemonheadsia tai Evan Dandoa.

Joissain keikka-arvioissa nähtiin ilmeisen negatiivisena Dandon hyvin vähäinen puheliaisuus ja lakoninen esiintyminen. Artistien heittämät myötähäpeää tuottavat kommentit, joita ei ole kuitenkaan alunperin tarkoitettu tahattomaksi komiikaksi tuntuvat itsestäni enimmäkseen kiusallisilta ja nähtyäni Dandon kaksi kertaa aiemmin lavalla, en odottanut häneltä minkäänlaista energistä lavashowta.

Minulla oli päällystakki päällä samaan aikaan kuin Dandollakin, encoren aikana, mutta olin näkemääni keikkaan suhteellisen tyytyväinen. Olisi varmasti ollut hienoa nähdä The Lemonheads livenä v. 1992 tai niillämain, mutta sitä asiaa ei enää voi korjata. Parissakymmenessä vuodessa on moni asia muuttunut vähän, paljon tai ei ollenkaan. Omasta näkökulmastani, keikkapaikan takaosasta katsoessa, keikka oli ehdottomasti näkemisen arvoinen (pahoittelen tosin valokuvan huonoa laatua!). Ja jos the Lemonheads tulee vielä joskus sopivana ajankohtana keikalle sopivaan paikkaan, voisin hyvin mennä bändiä katsomaan. Tai vaikka Evan Dandon soolokeikkaa...

Moottoritie on kuuma

Olin hankkinut lipun Pelle Miljoona Oy:n 17.2. Tavastian keikalle heti, kun liput tulivat myyntiin. Keikka osui ajallisesti mainiosti yhteen Helsingissä olleiden luentojen kanssa; onneksi opintojakson aikataulu oltiin julkaistu hyvissä ajoin. Moottoritien lisäksi Pellen tuotannosta minulla on ainoastaan Viimeinen syksy. Kiinnostukseni nähdä tämä kokoonpano livenä ei siis liittynyt mihinkään laajaan Pelle Miljoona -fanitukseen.

Muistan ihan selkeästi, missä olen ensimmäisen kerran kuullut Moottoritie on kuuma -biisin. Muistan myös, miten paljon kappaleesta heti pidin, miten tärkeältä se tuntui ja millaiseen tilanteeseen se osui: olin noihin aikoihin vasta aloittanut aktiivisen musiikin kuuntelun ja harrastamisen ja toisaalta meillä oli taas muutto lähenemässä. Moottoritie-levyn hankin aikanaan tietysti ensimmäisen tilaisuuden tullen ja nyt Helsingissä ollessa harrastinkin (olosuhteiden pakosta) todellista retroilua kuuntelemalla vanhaa rahisevaa vinyyliä lattialla istuen - aivan kuin kolmisenkymmentä vuotta sitten!

Keikka oli loppuunmyyty ja suosiolla olin melko lailla takarivissä. Vahingossa pääsin kuitenkin paikkaan, josta näin tärkeimmän (Sami Yaffan). Bändillä tuntui olevan lavalla hauskaa, soitto kulki ainakin tarpeeksi ja yleisö lauloi innokkaasti mukana. Hämmästyksekseni havaitsin osaavani keikalla soitetut kappaleet edelleen ulkoa, vaikka mukana oli myös (spiikin mukaan) vähän harvemmin esitettyä materiaalia. Moottoritie-levyä en ollut aikoihin kuunnellut, ja palasin siihen vasta keikan jälkeen.

Tavastialla ennen keikan alkua soitettu musiikkivalikoima sopi henkisesti hyvin yhteen pääesiintyjän kanssa. Vieressäni pohdittiin, mahtoiko dj:nä olla Njassa. Pohdinta vei omat ajatukseni hakematta tämänhetkiseen asumiseen Norjassa: mainitun dj:n nimen yhdistäminen eri kanavien ohjelmiin, Mustaan Paraatiin ja I'm Young & Beautiful & Natural -esitykseen asti kävi minulta ihan vaivattomasti (enkä ole koskaan edes ollut paikalla yhdelläkään klubilla, kun Njassa on ollut levyjä soittamassa). Pienimuotoinen epätoivo iskee, kun miettii, miten kauan vaatii norjalaiskulttuurin (laajasti miellettynä) jonkinlainen haltuunotto edes hyvin suppealla tasolla. Vaikka uusi kulttuuri on mielenkiintoinen, välillä tuntuu siltä, että pitäisi aina olla verkkoyhteys tai hakuteos saatavilla, jotta voisi hakea lisätietoja puheenaiheista ja ihmisistä - ja oppia jotain. Osasin tosin kuvan perusteella yhdistää muutama viikko sitten samaksi henkilöksi Lydverket-ohjelman ja norjalaistv:n Super Bowl -ennakkostudion juontajan: pientä oppimista ja pikkuhiljaa. Enkä edes usko, että ihan kaikkea tässä suhteessa on mahdollista oppia - kunhan edes tarpeeksi.

(Ja ehkä tässä pitäisi mainita myös se, että käyn katsomassa ja lukemassa uutisotsikoita ja uutisia useammasta eri suomalaismediasta muutaman kerran päivässä, mutta Njassan Valiojoukko ja Helsingin Henki ovat ainoat suomalaisohjelma, jota seuraan säännöllisesti. Melkoisen loistavia musiikkivalintoja ja mainioita juttuja.)

Havaintoja juhlimisesta

Meidät oli kutsuttu eilisillaksi syntymäpäiväjuhlille. Juhlat olivat aika isot, mukana oli n. 60 juhlijaa. Kutsun mukaan tarjolla oli syötävää, mutta juomat jokaisen piti tuoda itse. Tällaiset yksityisjuhlat olivat minulle ensimmäiset laatuaan Norjassa, tässä muutama havainto:

Kengät. Ennen varsinaiseen juhlatilaan saapumista jätettiin tietysti takit narikkaan ja osa naisista vaihtoi jalkaansa sandaalit, avokkaat tms. sisäkengät. Jotkut tosin vaihtoivat ulkona käyttämiensä talvisaappaiden tilalle juhlasaappaat!

Miespuolisen syntymäpäiväsankarin onnittelu. Miehet kättelivät, tähän asti kaikki sujui totutusti. Naispuoliset vieraat kättelivät ja samalla koskettivat oikealla poskellaan onniteltavan oikeaa poskea. Kyse ei siis ollut halauksesta, eikä poskisuudelmasta.

Juomat. Pöytiin asettautumisen jälkeen alettiin kaivaa juomia esille. Kaikki miehet, jotka ylipäätään joivat alkoholia, olivat valinneet juomakseen olutta. Suurin osa naisista sen sijaan oli valinnut rommia, vodkaa tai giniä ja niihin sopivat blissit. Vain pari-kolme naisvierasta joi olutta ja yksi (!) siideriä. Kahvin yhteyteen miesvieraat olivat varanneet runsaasti konjakkia, myös naisille tarjottavaksi.

Musiikki. Pop- ja roc-musiikkia 1980-luvulta 2010-luvulle. Aina silloin tällöin soi jokin norjalainen kappale, joka innosti suurinta osaa juhlaväestä laulamaan ja/tai hyppimään mukana. Pöytäkeskustelussa kävi ilmi, että ainoa suomalaisyhtye, joka Glomfjordissa tunnistetaan nimeltä ja suomalaiseksi, on Lordi. (Toisaalta en voi kyllä itsekäään kehuskella norjalaisen rockmusiikin tuntemuksellani, jotain asiaan liittyvää ole kuitenkin oppinut täällä asuessamme.)

Kent (ja me) Bodössä

Kuten edellisessä merkinnässä mainitsin, Vinterfestivalen-juhlintaamme hieman hillitsi lauantain Bodön reissu. Kaksi päivää tänne tulomme jälkeen tammikuussa huomasin tiedon Kentin Bodön maaliskuisesta keikasta ja hankin liput samantien. Olin ilmeisen ajoissa, sillä viimeiset liput myytiin konserttipäivän aamuna!

Meidän oli tarkoitus keikan lisäksi tehdä Bodössä myös mm. vaateostoksia ja löysimmekin mainion miesten vaateliikkeen, josta Jyri hankki takin. Ehdimme liikkeeseen vain varttia ennen sulkemisaikaa, ja alle kolmikymppinen miesmyyjä joutui keskeyttämään tupakkataukonsa kaupan ulkopuolella meidän takiamme. Palvelu oli kuitenkin todella ystävällistä ja asiantuntevaa.

Meitä palvelleen nuorehkon miesmyyjän lisäksi liikkeessä oli vanhempi herra, joka hoiti ostosten veloituksen. Ihan ensiksi vanhempi mies kysyi, olemmeko suomalaisia. Norjan kielen aksenttimme kuulemma paljasti kansalaisuuden. Mies kysyi myös suoraan, olimmeko tulleet työn takia Norjaan ja asummeko Bodössä.

Pakatessaan ostoksia mies kertoi olevansa alunperin Argentiinasta. Hän oli edelliseen työhönsä liittyen ollut koulutuksessa Helsingissä, ja hämmästeli, miten kaikki (!) suomalaiset puhuivat ruotsia. Kerroimme, että ruotsia opiskellaan suomalaisissa koulussa. Kun puhe kääntyi kouluihin, myyjä rupesi kertomaan lukevansa säännöllisesti argentiinalaisia sanomalehtiä verkosta. Hän painotti, että kyse on nimenomaan vakavahenkisistä, asiapitoisista lehdistä. Tässä vaiheessa olin hieman hämmentynyt keskustelun saamasta käänteestä, mutta tämä olikin vain intro. Miehen lukemassa asiallisessa argentiinalaislehdessä oli nimittäin ollut juttu siitä, miten hyvin suomalaiset koulut pärjäävät kansainvälisissä oppimistulosten vertailussa. Tämä uutinen oli hämmästyttänyt häntä, mutta siihen oli uskottava, sillä se oli julkaistu kunnioitettavassa sanomalehdessä. Koska olimme ainoat suomalaiset paikalla, mies ilmaisi ihailunsa suomalaisesta koulujärjestelmästä meille.

Kentin konserttipaikka oli Bodö Spektrum, hieman alle 3 kilometrin päässä keskustasta. Taksia oli mahdoton saada, ja bussireittejä emme olleet ennakkoon ottaneet selville (muutamia paikallisbusseja hurahteli oikeaan suuntaan), joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kävely. Taivaltaessamme siinä kevyessä lumisateessa kohti Spektrumia ihmettelin itsekseni elämää ja sen kulkua. Olin menossa konserttiin pohjoisnorjalaisessa kaupungissa, josta en ollut vielä 5 kk sitten kuullut kertaakaan elämässäni ja muutamaa tuntia aiemmin olimme tavanneet argentiinalaisen (norjaa norjalaisaksentilla puhuvan) vaatemyyjän, joka pohtii suomalaista koulujärjestelmää.

Konsertista ja sen järjestelyistä on jaettavana ruusuja ja risuja. Konserttipaikan verkkosivuilla olleissa kuvissa ei ollut lainkaan seisomakatsomoa, paikanpäällä oli kuitenkin istumapaikkoja todella niukalti ja nekin kaikki olivat menneet, kun tulimme hallille. Saimme onneksi ihan hyvät seisomapaikat valo- ja äänipöydän vierestä. Konserttipaikkaan pääsi kahdesta eri sisäänkäynnistä, mutta toinen niistä suljettiin konsertin alettua - tästä ei tiedotettu mitenkään viitoilla tms. Uloskäynti olikin siis meistä katsoen hallin toisella laidalla, eikä ollut ihan yksinkertaista päästä vellovan ihmismassan läpi ovelle. Hallissa ei ollut erikseen anniskelualuetta, vaan baarista hankittuja juomia sai vapaasti kuljettaa katsomoon. Paikassa oli kuitenkin vain yksi hyvin piilotettu baari ja 3500 potentiaalista asiakasta... Lisäksi baariin ei ollut viittoja missään, joten edessäni konsertissa seissyt järkkäri vastaili kymmeniin ja kymmeniin baarin sijaintia koskeneisiin tiedusteluihin.

Olen nähnyt Kentin livenä tarkkojen laskujeni mukaan useita kertoja. Bodön keikka ei ollut paras eikä huonoin. Setissä oli paljon vanhoja biisejä, jotka selkeästi upposivat yleisöön paremmin kuin kahden viimeisimmän levyn kappaleet. Valoshow oli komeampi kuin aiemmilla keikoilla, mutta äänentoistossa oli aika ajoin toivomisen varaa. Yleisön ikäjakaumasta voisin muuten sanoa, että hyvin iso osa, ellei peräti selkeästi enemmistö, oli meidän ikäluokkaamme. Kent oli edellisen kerran esiintynyt Bodössä yli 10 vuotta sitten, joten loppuunmyydyn hallin yleisö riehaantui jo ennen ensimmäistäkään biisiä, kun Joakim Berg toivotti "God kväll, Bodö!".

Lähdimme konsertista pois viisi kappaletta ennen loppua, koska halusimme varmistaa taksin saamisen. Konserttipaikan liikennejärjestelyt olivat huonoimmat kuin koskaan missään milloinkaan (tai ehkä Woodstockissa oli vielä hieman suurempi sekaannus ja kaaos). Taksijono oli muodostettu keskelle parkkipaikkaa ja siinä oli meidän siihen liittyessämme jo noin 40 ihmistä. Taksijono blokeerasi tehokkaasti parkkipaikalta pois ajavien ja sinne pyrkivien autojen väylät. Samalla taksien tulo jonon luo muuttui koko ajan haasteellisemmaksi. Keikkapaikan ulkopuolella seisoskeli järkkäreitä ja puoli tusinaa poliiseja, mutta liikenteen minkäänlainen ohjaus ei kuulunut kenenkään heistä toimenkuvaan.

Taksijono eteni vikkelästi ensimmäiset 10 minuuttia. Puoli tuntia jonotuksen alkamisesta meidän edessämme oli vielä kahdeksan jonottajaa. Ilma oli alkanut käydä kylmemmäksi ja jonotuksen tuskaa lisäsi, kun näki paikalleajavien taksien ottavan asiakkaita konserttipaikan kulmalta. Jonolle asti ajaminen oli nimittäin välillä täysin mahdotonta ajoväylälle jääneiden vastakkaisiin suuntiin matkallaolevien henkilöautojen ja hallista purkautuvan ihmismassan vuoksi.

Ehdotin Jyrille, että lähtisimme sittenkin kävellen keskustaan. Jyrin mielestä olisi ollut tyhmää luovuttaa, kun olimme enää 2-3 taksin päässä kyydistä. Ja tottahan se oli. Kymmenen minuuttia meni ilman yhtäkään taksia ja kun vihdoin yksi tuli paikalle, toisilleen tuntemattomat ihmiset huomasivat onneksi olevansa matkalla samaan suuntaan. Niinpä edellemme jäi neljän hengen seurue ja korvissamme kaikui taksinkuljettaja lupaus paikalle tulossaolevista takseista. Ts. Jyrin korvissa kaikui kuskin lupaus. Meikäläinen paleli siinä vaiheessa jo niin pahasti, etten osannut enää vähäistäkään määrää norjaa.

Olimme olleet taksijonossa 50 minuuttia, kun seuraava vapaa taksi tuli. Edessämme ollut neljän hengen seurue asettui kyytiin. Kuski vinkkasi Jyrille ja minulle, että kyytiin mahtuisi vielä kaksi lisähenkilöä. Kävimme ylinopeat neuvottelut norjalaisseurueen kanssa määränpäästä ja hekin olivat menossa keskustaan. Pääsimme samaan taksiin ja kaikilla oli yhteneväiset toivomukset: lämmitys puhaltamaan täysille. Muu seurue oli menossa keskustan erääseen baariin, muutaman sadan metrin päähän hotellistamme. Taksin maksoi etuistuimella istunut mies ja Jyri tarjosi osuuttamme kyydin kustannuksista hänelle. Mies ei suostunut rahoja ottamaan vastaan, mutta viittoili meitä mukaan baariin. Tässä vaiheessa olimme kylmyydestä, nestehukasta ja paikallaan seisomisesta niin sekaisin, ettemme tajuneet sanoa kuin nej, tack.

Kun pääsimme hotelliin, menimme vielä näköalabaariin yhdelle juomalla. Vasta baarissa tajusimme molemmat, että meidän olisi tietenkin pitänyt mennä taksissa olleen seurueen mukana baariin ja tarjota miehelle olut kiitokseksi taksin maksamisesta. Koska emme tätä älynneet, liitän tähän loppuun viestin ystävälliselle norjalaismiehelle: Hej du, ca. 35 årig man som köpte röd Kent t-skjortan och betalade vår taxiskjutsen från Bodö Spektrum till Bodö centrum efter Kent konserten: Tusen takk!