Teatterissa

Taannoisella Helsingin-reissulla ehdin opiskelun ja muun toiminnan ohessa harrastaa kulttuuria. Teatteriesityksiä näin viisi kappaletta: sanattomasta yhden naisen esityksestä massiiviseen musikaaliin.

HOMO! Esityksessä oli hyvät ja huonot puolensa: musiikki ja laulu soivat komeasti, näyttelijät olivat hyviä, puvustus oli vähintäänkin mielenkiintoista ja näyttämöä käytettiin hienosti hyväksi. Toisaalta esityksen kestoa olisi voinut varmastikin lyhentää sisällön kärsimättä, metafiktion käyttö ei itseäni hirveästi tässä innostanut ja jonkin verran esityksessä oli myös toistoa.

Lisähuomiona pitää mainita, että lippu oli helppo hankkia aika lähellä esitysiltaa (vaikka katsomo olikin täynnä).

Elizabeth's Last Stand. Nola Raen yhden naisen esityksen näin tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestyillä Punainen helmi -naisklovnifestivaaleilla. Esityksen aiheena on vanha, hassahtanut nainen, joka kuvittelee olevansa kuningatar Elisabet I. Tragikoomisen esityksen alkupuolta hallitsee koomisuus ja loppupuolta yhä enemmän traagisuus. Oli lähes uskomatonta, miten hienosti lavastuksella oli eteemme loihdittu yksinäisen naisen maailma, jota musiikki, äänitehosteet ja valaistus tukivat omalta osaltaan.

En ole koskaan nähnyt tämänkaltaista teatteriesitystä, mimiikkaa - en oikein tiennyt, mitä odottaa. Mitä tahansa perusodotuksia teatteriin mennessä yleensä onkin, tämä esitys ylitti ne moninkertaisesti ja monin eri tavoin: Nola Rae oli yksinkertaisesti loistava roolissaan. Kokonaisuutena esitys oli upea ja ajatuksia herättävä. Erityisesti esityksen loppuosa oli kuviltaan niin vahva, että se seurasi mukaan vielä uniinkin. Harmitti suunnattomasti, että yleisöä Espoon kulttuurikeskuksessa tällä esityksellä oli todella, todella vähän.

Lisähuomiona kiitos Sannalle siitä, että sain vinkin tästä esityksestä ja pääsin näkemään sen!

Kansanhiihto 2012. Tämä Kansallisen ohjelmistossa oleva näytelmä (kuten myös HOMO!) on herättänyt kohua ja saanut julkisuutta. Mielestäni tekstissä on kiinnostavia teemoja, mutta niiden käsittely on ainakin osin liian pinnallista tai jopa hieman keskeneräisen tuntuista. Videota käytettiin esityksessä mainiosti hyväksi, lavastusratkaisut olivat jännittäviä ja näyttelijät kautta linjan hyviä.

Lisähuomioina voisi mainita, että näin näytelmän ennakkoensi-illassa, joka on luonteeltaan aina hieman "tavallisista" esityksistä poikkeava. Istuin kolmannella rivillä ja jos näytelmää on menossa katsomaan, suositan paikan hankkimista taaempaa!

Harvala. Q-teatterin esityksessä on kolme siskosta äitinsä kuolinvuoteen ääressä ja myöhemmin hautajaisissa puimassa ongelmallista suhdetta äitiinsä ja toisiinsa. Paikalle tulee myös yhden siskon tytär omine ongelmineen. Lähtökohta kuulostaa raskaalta, ja raskaita, julmia, synkkiä ja ahdistavia ovatkin näytelmässä esiintulevat teemat. Esitys välttää onneksi valahtamisen syvään ahdistukseen ja huumorikin pääsee välillä vallalle. Teksti nostaa kuitenkin esiin tärkeitä asioita ja kysymyksiä ja sai esityksen jälkeenkin useampaan kertaan pohtimaan niitä. Näyttelijät olivat erittäin hyviä ja lavastus erittäin kiintoisa. Ensin tosin hieman mietitytti, oliko ensimmäiseen riviin istuminen järkevä idea näyttämöllä olevan veden takia...

Lisähuomiona erityiskiitos Saijalle, jolta tuli ehdotus lähteä tätä näytelmää katsomaan!

Morbror Vanja. Mieleenpainuva teatterielämys Klockriketeaternissa. Kuvat olivat vahvoja, niiden analysoinnissa ja pohdinnassa kului öisiä tunteja esityksen näkemisen jälkeisinä iltoina. Näyttelijät olivat rooleissaan uskomattoman hyviä. Lavastus oli erikoinen (sattumalta tässäkin esityksessä oli näyttämöllä vettä). Esityksen ruotsinkielisyyttä ei kannata pelätä, jos on muutoin kiinnostunut kokemaan jotain erilaista teatterissa. Näytelmän kesto on massiivinen (yli 3,5 h!), mutta esitykseen keskittyessä sitä ei oikeastaan huomannut.

Lisähuomiot: Olin kuvitellut, ettei tähän esitykseen olisi mitään mahdollisuuksia saada lippua, vain viikkoa ennen esitystä - olin onneksi väärässä. Jos haluaa käyttää hyödykseen suomenkielistä tekstitykstä, kannattaa istua hieman ylempänä katsomossa.

Maamme

Elina Snickerin näytelmässä Maamme ilmavalokuvaaja aikoo julkaista päivitetyn Maamme-kirjan ja on sen vuoksi kiinnostunut kuvaamaan tuikitavallista suomalaista peltomaisemaa ja haastattelemaan pellon reunalla olevan pientaloalueen asukkaita. Tieto siitä, että pellolle oltaisiin rakentamassa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusta nostaa pintaan voimakkaita reaktioita ja isoja kysymyksiä. Näytelmä kiinnosti minua ennakkoon nimenomaan mainoksessa esiinnostettujen kysymysten ja teemojen vuoksi: Mitä isänmaa tarkoittaa? Kenen on Suomi?

Näytelmä on kestoltaan kompakti, 1,5 tuntia. Lyhyestä kestosta huolimatta näyttämölle saadaan mainio henkilögalleria jonkin verran pelottavista asukasyhdistyksen jäsenistä yksinasuvaan sokeaan sotaveteraaniin. Samalla nousee esiin ajankohtaisia ja isoja teemoja. Katsojalle ei anneta valmiita vastauksia; annetaan sen sijaan mietittäväksi erilaisia näkökulmia. Aivan lopussa näytelmään tulee mukaan valitettavasti hieman liikaa saarnaavuutta ja osoittavuutta - ikäänkuin ei kuitenkaan luotettaisi katsojaan.

Plussaa esitykselle tulee näyttelijäsuorituksista, sisältöteemoista ja oivaltavasta videoiden hyödyntämisestä. Miinusta lopun osoittelevuudesta, jossa esityksen tyyli hieman hajoaa.

Tuulimyllytaisteluja ja olemassaolon kysymyksiä

Taannoinen päivitystauko blogissa johtui viikon mittaisesta Suomen reissusta. Kaverien tapaamisen, tenttikirjojen hankkimisen ja kaiken muun Suomen käynteihin liittyvän tohinan ohessa ehdin harrastaa kulttuuria: Kävin teatterissa kahtena peräkkäisenä iltana. Molemmat näytelmät olivat klassikkotekstejä, jotka olen aikanaan kirjallisuuden opinnoissa tenttinyt.
Kumpaakin teatteriesitystä voin suositella.

Don Quijote. Ryhmäteatterin Don Quijote oli elämys, vaikka ennakossa kaikki ei mennyt vielä ihan kohdilleen valoissa ja replikoinnissa. Myöskään komediallinen ja toisaalta loppupuolen vakavampi osuus eivät ihan täysin toimineet yhteen. Kaiken kaikkiaan esitys oli kuitenkin nautittava: näyttelijät olivat hyviä ja parhaina hetkinä esitys todella lähti lentoon.

Godota odottaessa. Kansallisteatterin esityksen näin ensi-illassa. Näytelmästä on vaikeaa löytää mitään erityisen huonoa: näyttelijät olivat loistavia (erityisesti Eero Aho) ja esitys toimi kaikilla tasoilla lavastusta myöten.